Aurajoen kaupunki
Aurajoen suulla levittäytyvä Turku on Suomen vanhin kaupunki, jonka mittaamattoman arvokas kulttuuriperintö peilaa koko Suomen historiaa. Aurajoki on kaupungin valtasuoni ja symbolinen ajan virta: Yläjuoksulla sijaitsevat esihistorialliset ja varhaiskristilliset puolustuslinnoitukset ja kirkkomaat – Liedon Vanhalinna ja Sauvalan Ristinpelto sekä varhainen piispanistuin Koroistenniemi – ympärillään talonpoikainen maaseutu. Keskiajalla ja suurvaltakaudella rakennetun kaupungin ytimessä on käsityöläisten ja porvareiden kivestä rakennettu markkinakaupunki toreineen ja laivalaitureineen sekä alhaalla jokisuussa teollisen vallankumouksen muovaamat teollisuuden ja laivanrakennustoimen miljööt sekä Turun linna. Historiallisesti monikerroksista kaupunkikuvaa dominoivat keskiajalla rakennetun Tuomiokirkon ja rinnan asutuksen laajenemisen kanssa 1900-luvulla rakennettujen Mikaelinkirkon ja Martinkirkon taivaaseen kurottelevat tornit.
Turun moniulotteinen kaupunkirakenne – ruutuasemakaava, jolle antavat syvyyttä vanhat rakennukset ja jota pehmentävät puistot, puistokadut ja palokujien lehtipuut sekä keskustaa ympäröivät maastoa mukaillen kaavoitetut pientaloalueet ja varhaiset lähiöt – kertoo eri aikakausien elinkeinoelämästä, ihanteista ja tavoitteista. Niiden kautta välittyy myös tarina Suomen arkkitehtuurihistoriasta ja mitä moninaisimpien innovaatioiden leviämisestä.
Keskiajalta suurpaloon
Turkua alettiin rakentaa 1200-luvun lopulla Aurajokijokilaaksoon vanhalle peltomaalle. Varhaisin kaupunkialue kattoi joen itäpuolisen alueen Tuomiokirkolta Kaskenmäen rinteeseen, jossa sijaitsi Pyhän Olavin dominikaaniluostari. Maallinen valta raatihuoneineen keskittyi Suurtorin ympäristöön ja henkinen vuonna 1300 vihittyyn Tuomiokirkkoon, jonka ympärysmuurissa sijaitsivat tuomiokapituli ja koulurakennukset. Kruunun hallinto sijaitsi aina 1600-luvun lopulle saakka Turun linnassa. Suurtori oli Suomen tärkeiden liikenneväylien ja teiden solmukohta. Sinne keskittyi kauppa ja sen rantamat muodostivat kaupungin sisäsataman.
Turusta tuli 1600-luvun alussa Suomen tärkein tapulikaupunki, joka hallitsi maaseudun markkinoita ja ulkomaankauppaa. Turku oli 1600- ja 1700-luvuilla vauras kauppakaupunki ja vuonna 1640 perustetun Turun akatemian ansiosta sivistyksen ja kulttuurielämän tyyssija. Vuodesta 1620 lähtien se oli Suomen kenraalikuvernöörin asuinpaikka eli itämaan pääkaupunki. Akatemian tilat rakennettiin Tuomiokirkon viereen. Kenraalikuvernöörin ja maaherran virka-asunnot sijaitsivat Turun linnassa. Varakas väestö asui vanhoissa kaupunginosissa ja Herrainkulmalla. Vuonna 1623 perustettu hovioikeus sijoitettiin vuosisadan jälkipuoliskolla Suurtorin varrelle ja hovioikeudenpresidentin virkatalo joen vastakkaiselle puolelle.
Turun väestö lisääntyi huomattavasti 1700-luvun jälkipuoliskolla, ja asutus täytti 1800-luvun vaihteeseen tultaessa koko tullipuomin sisäpuolisen alueen. Kaupungin reunamille rakensivat talojaan ja verstaitaan etupäässä käsityöläiset ja vähävaraiset. Varhaiset teollisuuslaitokset sijoittuivat Aurajokivarteen, joka oli tärkein tavaroiden ja tuotteiden kuljetusväylä. Kaupungin julkisesta rakentamisesta vastasivat muurarimestarit ja vuodesta 1736 kaupunginarkkitehti. Ensimmäisenä virkaan nimettiin Samuel Berner ja vuonna 1756 Christian Friedrich Schröder. Suomen liittäminen Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809 vahvisti vähäksi aikaa Turun asemaa, mutta jo vuonna 1812 nimettiin Helsinki pääkaupungiksi.
Ruutukaavaan kahlehdittu Aurajoki
Vuonna 1827 tapahtuneen suurpalon myötä myös yliopisto siirrettiin Helsinkiin. Koko keskusta oli raunioina ja Turku oli menettänyt erityisasemansa maan tärkeimpänä kaupunkina. Raivaustöihin tartuttiin vitkastelematta ja hämmästyttävällä vauhdilla uusi kaupunki nousi tuhkasta. Uuden asemakaavan laatiminen annettiin Intendenttikonttorin päällikön, arkkitehti Carl Ludvig Engelin tehtäväksi, mutta valmisteluun osallistuivat myös kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski ja kuin kaupungin porvarit. Tärkein lähtökohta uuden kaupunkirakenteen suunnittelulle oli paloturvallisuus, ja asemakaavauudistus ulotettiin koskemaan myös palossa säästyneitä alueita. Kaupunkialuetta laajennettiin huomattavasti. Kohtisuorat ja ennennäkemättömän leveät kadut ja säännölliset korttelit taipuivat vain vähän luonnonolojen edessä. Vanhoista kaduista vain Linnankatu (Kuningattarenkatu), Läntinen Rantakatu (Kuningattaren Jokikatu) ja Hämeenkatu noudattivat palontakaisia linjojaan. Läntisen Rantakadun vastapainoksi avattiin Itäinen Rantakatu.
Palossa vaurioituneet monumentaalirakennukset, Tuomiokirkko ja Akatemiatalo turvattiin uudessa asemakaavassa avaamalla niiden ympäristö istutuksilla ympäröidyiksi aukioiksi. Uudeksi hallinnolliseksi keskukseksi nostettiin Raatihuoneentori, jonka viereiset korttelit varattiin kaupungintalolle, hovioikeudentalolle ja lääninhallituksentalolle. Keskeisille alueille sallittiin rakentaa vain kivitaloja, ”mikä ei ainoastaan lisäisi kaupungin ulkoista arvokkuutta ja näyttävyyttä vaan myös estäisi vähävaraisia hankkimasta näiltä paikoilta rakennustontteja”.
Raatihuoneentori muuttui Aleksanterintoriksi, sillä uusi kreikkalasikatolinen kirkko (C.L. Engel 1834-38) pystytettiin raatihuoneelle varatulle paikalle ja Ruotsalainen teatteri (P. J. Gylich/C. L. Engel 1832-39) maaherran residenssin tontille. Kaupungin hallinto ja virastot sijoitettiin entisille sijoilleen Suurtorin varren uudelleenrakennettuihin taloihin. Aleksanterintorin tonteista monet päätyivät kauppiaiden ja käsityöläisten haltuun, ja vähitellen alueesta kasvoi kaupan ja liike-elämän keskus, kauppatori, jonka tuntumaan 1800-luvun taloudellisen nousun myötä syntyneet mannermaiseen suurkaupunkityyliin rakennetut rahalaitokset, kaupunkikerrostalot ja uuden liiketoiminnan myymälät sijoittuvat.
Itäinen ja Läntinen Rantakatu puuistutuksineen ja edustavine kivisine kaupunkitaloineen oli yksi merkittävimpiä tekijöitä, jonka ansiosta Engel näki Turun tuhkasta noustuaan olevan ”epäilemättä yksi Pohjolan kauneimmista kaupungeista”. Edustavien kivitalojen suunnittelusta vastasivat kaupungin parhaat arkkitehdit, Akatemiatalon rakentamista johtamaan saapunut ja Intendenttikonttorin ensimmäiseksi päälliköksi nimitetty Carlo Bassi, kaupunginarkkitehti P. J. Gylich ja luonnollisesti Engel itse. Ruotsalaisvaikutteisen klassisismin aika oli ohi, ja uusi keisarityyli – empire – leimasi kivi- ja puutalojen muotokielen ohella julkisia rakenteita. Rantatöyräät kivettiin ja varustettiin puurivein, puistoaukiot tasattiin ja niiden ja katujen väliset korkeuserot toteutettiin kiviterassein, joita hyödynnettiin taloudellisesti ja kaupunkirakennustaiteellisesti.
Turku koettiin 1800-luvun vaihteessa etenkin kesäaikana tukalaksi ja epäterveelliseksi asuinpaikaksi, josta varakas väestö hakeutui kaupungin ulkopuolelle rakennettuihin puutarhojen ympäröimiin maakartanoihin. Uutta porvarillista elämäntapaa edustavat kesähuvilat rakennettiin 1840-luvulta lähtien meren rannalle, ensin Ruissaloon ja vähitellen kaikkialle, minne säännöllinen matkustaja-alusliikenne ulottui.
1800-luvun jälkipuoliskolla teollisuus lisääntyi voimakkaasti ja tehtaat valtasivat jokisuun lisäksi Piispanpellon, Multavierun ja Kairisten alueet. Joen alajuoksulle sijoittuivat mm. Crichtonin konepaja, josta myöhemmin kasvoi Wärtsilän suurteollisuus, Manilla, Kaakelitehdas, Auran panimo, Barkerin puuvillakehräämö, Korkkitehdas, Buldaanitehdas ja Sokeritehdas. Niiden edustavat tuotantolaitokset hallitsivat ympäristöä aina 1960-luvulle saakka, jolloin tehtaat yksi toisensa jälkeen siirtyivät pois täyteen rakennetusta keskustasta.
Teollisuuden myötä kaupungin väkimäärä lisääntyi voimakkaasti. 1880-luvulla rakennettiin ensimmäiset työläisten asunto-osakeyhtiöiden omistamat talot (Rettigin fabriikkitalot) ja 1900-luvun vaihteessa kaavoitettiin ensimmäinen kokonainen työväestölle tarkoitettu kaupunginosa, Port Arthur eli Portsa, jonka rakentaminen toteutettiin rivitalomaisina asuinkasarmeina. Portsa rakennettiin Turun tuomiokirkkoseurakunnan uuden kirkon, Mikealinkirkon (Lars Sonck 1894, toteutus 1899-1904) selän taakse.
Aurajoki satamatoimen tyyssijana
Kun Turkua 1200-luvun lopulla alettiin rakentaa Tuomiokirkon ympäristöön, siirtyi myös satama Koroisten piispanlinnalta alemmas ”uuteen kaupunkiin”. Keskiajalta 1600-luvun puoliväliin kauppalaivat kiinnittyivät Suurtorin rantaan tai kauppiaiden rantamakasiinien luokse. Suurin makasiinirykelmä sijaitsi Samppalinnanmäen rantakaistaleella, mutta vähitellen ne valtasivat molemmat jokirannat. Satamatoimen vaatimat tulli- ja vaakahuone sijaitsivat Suurtorilla. 1600-luvun jälkipuoliskolla lastaustoiminta alkoi siirtyä joen länsirannalle alajuoksulle päin.
Suurtorin rantaa käytettiin kaupungin sisäsatamana aina vuoden 1827 suurpaloon saakka, tosin tätä Suurtorin laituria käyttivät 1700-luvun lopulla enää pienet saaristolaisveneet. Suuremmat alukset olivat jo kauan jääneet redille Pikisaaren edustalle tai kiinnittyneet Herrainkulmalle. Vuoden 1828 asemakaavassa satama jaettiin sisä- ja ulkosatamaan. Höyrylaivaliikenteelle osoitettiin satama kivisillan (Auransillan) alapuolelle. Sieltä alkoi säännöllinen matkustajalaivaliikenne Tukholmaan ja Helsinkiin 1830-luvun lopulla. Kalasataman paikka osoitettiin kartassa Kanavaniemeltä, joka lainehti todellisuudessa merenä. Vuonna 1837 vaadittiin, että kalastajien tuli nousta Suurtorille, ja 1840-luvun alussa heidän aluksilleen rakennettiin uusi kivilaituri Nikolaintorin kohdalle (Pinellan laituri). Lastausta helpottavat luiskat eli apparellit tehtiin vastarannalle ja Tuomiokirkkosllan yläpuolelle. Puutavaran purkamiselle ja lastaukselle eli halkosatamalle osoitettiin paikka jokisuusta itärannalta, mutta sekin sijoitettiin sisemmäs kaupunkiin joen länsirannalle. Aurajokivarren eroosiolle alttiit rannat oli tuettu kivisin rantamuurein jo 1700-luvulla, ja 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla laitureiden rakentaminen ja rantakatujen korottaminen sekä leventäminen toteutettiin rinta rinnan mm. satamatoimen uudelleenjärjestelyjen yhteydessä.
Vaihe vaiheelta satamatoiminnot siirtyivät Aurajoen alajuoksulle ja Kanavaniemelle, joka syntyi 1730-luvulla aloitetun ruoppauksen seurauksena. 1880-luvulla rakennettiin uusi höyrylaivasatama varastomakasiineineen Läntisen Esplanadin kohdalle ja vanha lääninsairaala muutettiin tulli- ja pakkahuoneeksi. Kun vuonna 1939 valmistunut Martinsilta sulki isohkojen laivojen etenemisen, vapautuivat vanhat venepaikat huviveneilijöiden käyttöön. Saaristoliikenne siirtyi Martinsillan alapuolelle ja halkosatama alemmas jokisuulle.
Lopullisen sysäyksen Kanavaniemen sataman rakentaminen sai 1870-luvun puolivälissä rautatien tulon myötä. Vuonna 1898 sieltä alkoi säännöllinen talvimatkustajaliikenne ja vuonna 1901 ulkomaanmatkustajalaivaliikenne siirtyi kokonaisuudessaan Kanavaniemelle. Ensimmäinen Turun ja Tukholman välinen Siljavarustamon autolautta Skandia aloitti liikennöinnin vuonna 1961.
Kaarin Kurri / Turun museokeskus