Turun historialliset puistot

Suomen puutarhakulttuurin sanotaan saaneen alkunsa Turusta. Suomen vanhin kaupunkipuisto, Kupittaanpuisto, on saanut alkunsa virallisesti 1800-luvun alussa. Ensimmäiset maininnat Kupittaan lähteestä on kuitenkin jo vuodelta 1155. Turnajaisia puistossa on pidetty 1500-luvulla, ja jo 1600-luvulla Turun akatemian opiskelijat juhlivat Kupittaalla Floran päivänä perinteikästä kevään juhlaa. Varsinainen puisto alkoi rakentua 1820-luvulla Kupittaan kylpylävieraiden kävelypuistoksi.

Kupittaalla aloitti Suomen ensimmäinen puutarhakoulu vuonna 1841. Puutarhakoulun vierestä lohkaistiin alue opetuskäyttöön, ja myöhemmin myös kylpylän puiston hoito oli koulun vastuulla. Nykyisellään Kupittaanpuisto on Suomen vanhin ja laajin kaupunkipuisto, jonne mahtuu monenlaista aktiviteettia koko perheelle. Kupittaanpuistossa on runsaiden viheralueiden lisäksi muun muassa lintupuisto, lasten liikennepuisto, Seikkailupuisto, paviljonkiravintola, maauimala ja urheiluhalli. Seikkailupuiston käytössä on muuten yhä vanhoja puutarhakoulun rakennuksia.

Ensimmäiset julkiset puistot

Turun puuistutusten ja puutarhojen historia ulottuu satojen vuosien taakse ja usein sanotaan, että koko Suomen puutarhakulttuuri on itänyt Aurajokilaakson hedelmällisestä maaperästä ja suotuisassa ilmastossa. Ensimmäinen puutarha kuului oletettavasti Kaskenmäen rinteessä sijainneelle Dominikaanikonventille.

Tienraivaaja ja puutarhanhoidon edistäjä oli myös Juhana-herttua, jolla oli Turun linnan läheisyydessä kirsikoita ja omenapuita kasvava puutarha ja ryytimaa yrtteineen. Jo 1500-luvun jälkipuoliskolla oli puutarhanhoito saavuttanut vankan jalansijan kaupungissa. Porvarit tosin suosivat etupäässä kaalimaita.

Ensimmäiset ”hortukset” eli puutarhat nykyisen Brahenpuiston alueelle muodostettiin 1600-luvun jälkipuoliskolla. Toinen niistä kuului Turun Akatemialle ja toinen professori Tillandtzille, jonka aloitteesta myös akatemian kasvitieteellinen puutarha perustettiin. Ne hävisivät kaupunkikuvasta pian 1750-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Akatemian puutarha siirrettiin Aurajokivarteen Piispankadulle. Myös ensimmäiset yritykset luoda alueelle puistokatuja tehtiin 1700-luvun puolivälissä. Puita istutettiin ilmeisen heikoin tuloksin ensin Suurtorille ja Isolle Kirkkokadulle ja vähän myöhemmin Hämeenkadulle ja Piispankadulle. Säätyläisten aloitteesta toteutetuista katuistutuksista parhaiten menestyivät Aurajoen länsipuolelle Kuningattaren Jokikadulle istutetut puut, joskin niitäkin käytettiin milloin tavarapinojen tukina, milloin alusten kiinnitystolppina. Akatemian ja yksityisten henkilöiden luomat puutarhat avasivat ovensa kaupunkilaisille. Professori Gadd istutti Kakolanmäen rinteeseen toteuttamaansa puutarhaan mulperipuita ja rakensi sinne huvimajan, Amiraali von Stedink rakensi englantilaisen maisemapuutarhan luolineen ja obeliskeineen Linnankentälle ja kemianprofessori Gadolinin Vartiovuorenmäen taakse istuttama puutarha muutettiin tivoliksi 1810-luvun lopulla.

Aurajoen, Vanhan Suurtorin ja Tuomiokirkon välinen laaja, kolmeen puistoon jakautuva viherkeidas on Turun ensimmäinen kaavoituksella muodostettu ja julkisin varoin ylläpidetty kaupunkipuisto. Puisto nousi kirjaimellisesti tuhkasta paikalle, jossa vielä muutama vuosi aikaisemmin oli levittäytynyt Turun tiheästi rakennettu ydinkaupunki kapeine katuineen ja 2–3-kerroksisine kivitaloineen.

Vuoden 1827 suurpalon jälkeen kaupunkirakenne uudistettiin täysin. Tärkein lähtökohta oli paloturvallisuus, johon pyrittiin suunnittelemalla väljä, puistokatujen avulla vyöhykkeisiin jäsennelty kaupunki, jonka kadut ovat leveät ja suuria tontteja erottaa toisistaan lehtipuuistutuksilla varustetut palokujat. Myös torikauppaa ja markkinoita varten osoitettujen, istutuksilla reunustettujen aukioiden tehtävä oli osaltaan ehkäistä palon leviämistä, mutta samalla ne muodostivat empiren ihanteen mukaisen monumentaaliaukion julkisten rakennusten edustalle. Laajin aukioista on Nikolaintori.

Uusi asemakaava toi julkiset kaupunkipuistot

Vuonna 1828 vahvistettu asemakaava loi aivan uudenlaiset edellytykset vehreälle kaupunkirakenteelle ja julkisille kaupunkipuistoille. Nikolaintorin eli Suurtorin rakentaminen toteutettiin 1830-luvun kuluessa. Suunnitelman, jonka mukaisesti alue jäsenneltiin kivettyihin katualueisiin ja istutettuihin viheralueisiin, laati kaupunginarkkitehti Pehr Johan Gylich vuonna 1835. Keskelle tuli pieni soikea neljään sektoriin jaettu puisto, jonka leveä Uudenmaankatu halkaisi kahtia. Toinen istutettava alue osoitettiin jokirantaan sillan ja Tuomiokirkon väliin. Sillan eteläpuolisen puisto- ja torialueen sekä jokirantaan avatun kadun välisen korkeuseron Gylich ratkaisi sijoittamalla tukimuuriin 10 doorilaisesta pylväästä muodostuvan portiikin, joka kätki taakseen viisi pientä puotia. Tuomiokirkon puoleisen puiston rantaan tehtiin apparelli, lastaustoimintaa palveleva laituri ajoluiskineen. Myös pylväikön kohdalle rakennettiin kivilaituri, joka seuraavalla vuosikymmenellä osoitettiin kalasataman käyttöön.

Nikolaintoria reunustavien tonttien jälleenrakentaminen toteutettiin ripeästi 1830-luvun vaihteessa. Palossa pahoin vaurioituneet talot – kuten vanha Raatihuone, Brinkkalan talo ja Hovioikeudentalo – korjattiin ja niiden julkisivut muotoiltiin uuden, venäläisvaikutteisen empiretyylin ihanteiden mukaisesti. Ainoastaan lokakuussa 1817 käyttöön vihitty, Carl Christoffer Gjörwellin suunnittelema Akatemiatalo ja Ruotsissa arkkitehdin koulutuksen saaneen Carlo Bassin suunnittelema, vuosina 1831–33 rakennettu Trappin talo (Åbo Akademin päärakennus) edustivat vielä ruotsalaisvaikutteista klassismia. Arkkitehti Carl Ludvig Engel vastasi kouluksi korjatun Hovioikeudentalon arkkitehtisuunnittelusta, mutta miltei kaikki muut saivat uudet fasadit Gylichin piirustuslaudalla. Nikolaintorin aluetta voidaankin pitää Gylichin luomuksena. Siitä muodostui säännöllisesti artikuloitu monumentaaliaukio, jossa kaupunginarkkitehdin kokonaisnäkemys ulottui pienimpiinkin yksityiskohtiin: puistojen ympärille rakennettuihin aitoihin, kiveys- ja istutussuunnitelmiin sekä tukimuureihin. Hän mm. määräsi, että kalasataman kiviportaat tulee sijoittaa täsmälleen samaan akseliin pylväikön keskimmäisen oven kanssa.

Alueen istutustyöt alkoivat vuonna 1834, jolloin kirkon tontille istutettiin vaahteroita ja lehmuksia. Vähän myöhemmin olivat vuorossa Nikolaintorin puistikot, joiden hoito annettiin vuonna 1837 puutarhuri Gustaf Adolf Mandellille. Puistot aidattiin ja Mandell sitoutui pitämään käytävät ruohottomina ja korvaamaan kuolleet puut uusilla. Eurooppalaisen käytännön mukaisesti puita hoidettiin muotoon leikkaamalla. Gylichin pylväikkönä nykyisin tunnettu toriportiikki räjäytetyistä kivistä valmistettuine terassimuureineen valmistui vuonna 1836. Sen urakoi kirvesmiesoltermanni A. J. Ekqvist, joka rakensi myös puistikoita ympäröivät puuaidat. Pylväikön puodeissa myytiin alkuvaiheessa mm. lihaa, leipää ja vihanneksia, myöhemmin sen suojissa oli tillikka ja kahvila.

Suomen ensimmäinen julkinen veistos

Kesäkuussa 1849 avattiin silloisen Nikolaintorin läntisen puiston keskellä Nils Henrik Pinellon rakennuttama paviljonki, joka sai vuonna 1864 väistyä sivummalle, kun paikalle pystytettiin Henrik Gabriel Porthanin patsas. Sekä Pinella että Porthan-monumentti – Suomen ensimmäinen julkinen veistos – muokkasivat puiston luonnetta merkittävästi.

1870-luvulla heräsi ajatus patsaan pystyttämisestä Per Brahen muistoksi. Samoin kuin Porthanin patsashanketta seurasi tätäkin pitkällinen rahankeruuvaihe, joka toteutettiin pitkälti lahjoitusvaroin. Lahjoituksista merkittävin oli kauppias C. W. Löfgrenin testamentti hänen itse perustamalle Brahe-säätiölle. Patsaan sijoituspaikaksi sovittiin Nikolaintorin keskimmäinen puistikko.

Per Brahen patsashanke edellytti luonnollisesti kaikkien Suurtorin alueen puistikoiden ehostamista ja saattamista patsaan arvoa vastaavalle tasolle. Kunnostustyöt aloitettiin Porthaninpuistosta ja niitä jatkettiin Tuomiokirkonpuistossa, joka silloin tunnettiin nimellä Sävènpuisto. Puisto oli saanut nimensä puiston pohjoiskulmassa sijainneen kauppias Sävèn mukaan. Nykyään rakennus on Åbo Akademin käytössä.

Tuomiokirkonpuiston nurmikoita ja käytäviä korjattiin Istutustoimikunnan aloitteesta vuonna 1885 ajamalla puistoon 1200 hevoskuormaa multaa ja hiekkaa. Töitä jatkettiin vielä seuraavana vuonna Istutustoimikunnan myöntämän varsin suuren 3 800 markan määrärahan turvin.

Kaupunginpuutarhuri Gauffin laati puistosuunnitelman, jonka pohjalta puiston suoraviivaiset käytävät uusittiin kaarevalinjaisiksi ja puiston keskelle rakennettiin pieni aukio. Vuonna 1888 myönnettiin jälleen runsaasti hoitorahaa Tuomiokirkkotorin alueen puistojen hoitoon. Brahen puistoon uusittiin käytävälinjoja ja rakennettiin kaasulyhdyillä toimiva valaistus. Per Brahen patsas julkistettiin vuonna 1888.